Kuka teillä päättää etäkokousten vuorovaikutuksen laadusta? 

Olen eri tavoin tuonut esille etäkohtaamisten tyypillisiä ongelmia ja keinoja ratkaista haasteita. Aihe kirvoittaa keskusteluja, ja ihmiset jakavat minulle, miltä heidän arjessaan etäkohtaamiset näyttävät juuri nyt. Kuvauksia lukiessa ja kuunnellessa harmittaa kovasti, sillä etätyön arki ei näytä hyvältä. 

Olen valitettavasti saanut kuulla tilanteista, joissa työntekijä on pyytänyt esihenkilöltään tai tiimiltään tekoja, joilla etäkohtaamisten vuorovaikutusta parannettaisiin. Henkilö on esimerkiksi pyytänyt, että tiimi tai muuten säännöllisesti toisiaan tapaava porukka varaisi erikseen aikaa etäkokouksen toimintatapojen pohtimiseen ja kehittämiseen. Kun pyyntö on sivuutettu tai torjuttu, jälkeen on jäänyt pettynyt ja surullinen työntekijä.

Tökkivä, osallistumista estävä ja raskas etäkokous on itsessään jo ikävä kokemus, mutta mikä on vielä ikävämpää? Kokemus siitä, että työkaverit tai valtaapitävä pomo ei välitä.

Mutta kaivataanko etäkohtaamisiin sujuvaa kommunikointia ja aitoa läsnäoloa? Tämä voi tuntua oudolta kysymykseltä, sillä voisi olettaa, että tietenkin ihmiset haluavat kommunikoida ymmärrettävästi ja nauttia sujuvasta yhteistyöstä.

”Ihmiset ovat tottuneet huonoon kommunikointiin. Sillä on pärjätty tähän saakka, joten sillä mennään.” Näin totesi minulle jo pitkään yritysten toimintaa seurannut liike-elämän asiantuntija. Mieleen tulee myös kaikille tuttu Wiion viestinnän laki ja sen ensimmäine väite: ”Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta.” 

Nämä molemmat tarkat havainnot kolahtavat minuun, peruskyyniseen Elinaan. Positiivinen Elina näkee näissä lakonisissa toteamuksissa mahdollisuuden: Kun enemmistö on jämähtänyt huonoon tai korkeintaan keskinkertaiseen etävuorovaikutusosaamiseen, osaamiset erottuvat edukseen. Parrasvaloissa on tilaa osaajille!

Nyt annan vuoron kollegoille ja asiakkaille kertoa heidän yhteisönsä ja verkostojensa etäkohtaamisten karusta tilanteesta. En analysoi enkä selitä; heidän kokemuksensa puhuvat puolestaan. Uskon, että suorat lainaukset antavat samaistumisen kohteen ja vertaistukea.

Hankekokoukset menevät ”puhuvilla palloilla”

”Mulla esim. kaikki hankekokoukset menivät puhuvilla palloilla, mistä mulle seurasi se, että toistin itseäni kyllästymiseen saakka, koska en saanut palautetta (ilmeistä, sananmukaisesti) siitä, onko asia mennyt jakeluun ja mitä mieltä siitä ollaan. Myös koko yksikön kokoukset mennään palleroilla. 

Voin vaan kuvitella miten ikävää se on meidän pomolle. Ainoa syy varmaan, miksi näin on jatkettu, on että just hän on se ainoo ihminen, joka pärjää niin vähäisen palautteen kanssa. 

Joku noista sun (Raamin) asiakkaista sanoikin tunnelmaa (etäkokouksissa) kylmäksi. Mäkin sanoisin. Oon siksi kirjoittanut tosi ahkerasti zoomin chattiin. Varsinkin nykyään, kun meillä on hybridejä kokouksia eli paikalla ja ruudulla väkeä, en itekään halua olla kamera päällä, koska lärvi olisi siellä tilassa seinällä JÄTTIMÄINEN yksinään tai parin muun kanssa.”

”Ihan hirveä todellisuus ja niin ei tarvitsisi olla”

“Tällä (etävuorovaikutustaitojen kehittämisellä) on ihan valtavan tärkeä arvo ihmisten hyvinvoinnille. Ihmiset voi huonosti ja ovat voineet huonosti ihan korona-ajasta lähtien. Tämä ei johdu siitä, että ollaan etänä vaan siitä, että ei osata olla olemassa etänä. Lakataan olemassaolo, kun ollaan etänä.

Ihan hirveä todellisuus ja niin ei tarvitsisi olla. Me tarvitaan kuntoutusta tähän: etätodellisuudessa oikeina pysymiseen.”

”Ei porukka edes tajua, mistä jää paitsi, kun etäkokouskäytännöt on huonoja”

”Jestas. Tämä on niin tätä. Kuten sun asiakas kertoi: ei porukka edes tajua, mistä jää paitsi, kun etäkokouskäytännöt on huonoja. Esittelin ideaa (osaamisen kehittämisestä tiimille). Porukka ei vaan tajua. Yhden tiimiläisen kommentti: ‘Jos on vaikea olla etänä, niin tulee sitten paikan päälle’. Toinen: ‘Ei varmaan näiden taitojen kehittämiseksi tarvitse mitään yhteistä tapaamista kuitenkaan järjestää?’ Jep jeps.”

Muiden kohtelu määrittää myös omaa kokemusta yhteisön jäsenenä

Olen jakanut aiemmin omia kokemuksiani etäkohtaamisten ahdingosta. Pahimmillaan etänä pidetty kokous on ollut niin stressaava kokemus, että sattumalta tullut verkkoyhteyden katkeaminen on ollut arjen pieni ihme. Syynä ahdinkoon on usein ollut huonosti toteutettu hybridikokous, jossa pieni ydinryhmä on kokoustanut fyysisesti samassa tilassa ja etänä osallistuneet eivät ole päässeet osallistumaan kokouksen kulkuun yrityksistään huolimatta. 

Vaikka itse pääsisin osallistumaan etäkokoukseen hyvin, on erittäin vaivaannuttavaa todistaa tilannetta, jossa joidenkin muiden osallistumista estetään tai tehdään vaikeaksi.

Ihmiset eivät välitä vain omista mahdollisuuksistaan osallistua ja tulla näkyväksi ja kuuluvaksi, vaan muiden huono tai hyvä kohtelu määrittelee myös omaa kokemusta työyhteisön tai tiimin jäsenenä.

Hyvinvoivassa työyhteisössä pidetään huolta, että kaikilla on mahdollisuus osallistua vuorovaikutukseen. Työhyvinvointia ja sujuvaa vuorovaikutusta edistävässä yhteisössä tiedostetaan, että jokaisella meillä on omat luontevat keinot kommunikoida, ja niille keinoille annetaan mahdollisuus myös etäkohtaamisissa. 

Mitä voisimme tehdä toisin? 

Kun itse turhauduin tai ahdistuin etäkokousten surkeaan vuorovaikutukseen, pidin itseäni koossa piirtelemällä kuvioita post it -lappuihin. Tympeitä etäkokouksia oli työhistoriassani paljon, joten minulla oli loppujen lopuksi nippu pieniä piiperryksiä, jota kutsuin etäkokouksissa syntyneeksi taiteeksi. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että olen purkanut piirtämiseen erityisesti etäkokouksiin tyypillistä alivirittyneisyyttä.

En kuitenkaan suosittele itsepintaista piirtelyä selviytymiskeinoksi, vaan itsepintaista toimintaa:

• Nosta esille huonojen etäkohtaamisten seurauksia (esim. kuormitus tai uusien työtekijöiden vaikeus päästä sisälle työyhteisöön).
• Kerro, millaisia etäkohtaamiset voisivat parhaimmillaan olla.
• Älä tyydy huonoon – älä tyydy edes keskinkertaiseen!

Jos tarvitset näihin tukea ja “kättä pidempää”, niin ole yhteydessä. Autan mielelläni.