Kohti kielellistä saavutettavuutta – mutta miten?

Kahdessa aiemmassa kielellistä saavutettavuutta käsittelevässä blogitekstissäni esittelin tekemääni kartoitustutkimusta. Pari vuotta sitten tekemässäni kartoituksessa tutkin, millaisia erilaisia merkityksiä käsitteelle kielellinen saavutettavuus eri lähteissä annetaan ja millaisten kohderyhmien siitä ajatellaan hyötyvän.

Kartoituksessa selvisi, että kielellinen saavutettavuus määritellään usein jonkin keinon kautta. Teksteissä saatetaan puhua saavutettavuudesta lähes synonyymisesti selkokielisen tekstin tai eri kieliversioiden kanssa, jolloin kielellisen saavutettavuuden kokonaisuus typistyy yhdeksi konkreettiseksi keinoksi.

Toinen kartoituksesta esiin nouseva asia on, että kielellisen saavutettavuuden kohderyhmistä kirjoitetaan usein kategorisoivasti, eikä teksteissä huomioida kohderyhmien moninaisuutta. 

Toisin sanoen saavutettavuutta pyritään lisäämään tavoilla, joiden pohjalla vaikuttavat (usein virheelliset) oletukset ja yleistykset esimerkiksi kohderyhmän kielitaidosta. Virheellisten oletusten pohjalta toimiminen voi johtaa siihen, että saavutettavuustoimenpiteiden kanssa joudutaan ojasta allikkoon.

Valotin jo aiemmissa teksteissä vähän sitä, miten itse käsitän kielellistä saavutettavuutta pikemmin toiminnan ja toimintaympäristön kuin yksittäisten keinojen kautta. 

Lisäksi perustelin, miksi saavutettavuus hyödyttää meitä kaikkia, mutta miksi on silti tärkeää tehdä saavutettavuustoimenpiteitä myös yksittäisten ihmisten tai kohderyhmien tarpeet edellä. Tässä tekstissä jaan lisää näkemyksiä siihen, miten kielellistä saavutettavuutta voidaan edistää kestävällä ja aidosti inklusiivisella tavalla.

Kielellinen saavutettavuus saadaan aikaan vuorovaikutuksessa

Kartoituksessa selvisi, että kielellinen saavutettavuus määritellään usein keinojen kautta. Tällaisessa ajattelussa saavutettavuus nähdään staattisena: jokin taho tuottaa tietylle kohderyhmälle jotakin kielellisesti saavutettavaa, esimerkiksi selkokielisen version verkkosivuteksteistä tai tekstitetyn version videosta. Tällöin kohderyhmälle jää passiivisen vastaanottajan rooli, eli hänen tehtävänsä on ottaa vastaan kielellisesti saavutettava viesti.

Kielellisestä saavutettavuudesta puhuttaessa kohderyhmälle jää usein passiivisen vastaanottajan rooli: henkilön tehtävä on ottaa vastaan kielellisesti saavutettava viesti. Tämä on erittäin kapea näkemys sekä vuorovaikutuksesta että ihmisten roolista heidän elämänsä kannalta tärkeissä tilanteissa.

Ongelma staattisessa ajattelutavassa on, että viestivä taho ei välttämättä koskaan saa tietää, oliko hänen saavutettavaksi olettamansa viesti todella saavutettava. Vastaanottajalla ei useinkaan ole mahdollisuutta kertoa, auttoiko käytetty keino häntä ymmärtämään paremmin.

Kielellistä saavutettavuutta kannattaakin ajatella mieluummin kaksisuuntaisena vuorovaikutuksena, jossa jokainen osapuoli voi aina kehittyä. Kun näet, miten vuorovaikutus etenee, voit tarpeen tullen muokata toimintaasi.

Kielellinen saavutettavuus syntyy yhteisen toiminnan tuloksena. Tämä kuitenkin edellyttää, että olemme avoimia reaktioille ja palautteelle sekä ylipäänsä halukkaita muokkaamaan toimintaamme.

Mikä on saavutettavaa yhdessä tilanteessa, saattaakin olla ei-saavutettavaa toisessa

Edellä kuvaamani dynaaminen näkemys saavutettavuudesta huomioi myös tilannesidonnaisuuden. Jokin viesti tai toiminta voi tietyssä tilanteessa tietylle kohderyhmälle olla saavutettavaa ja toisessa taas ei-saavutettavaa.

Pyrkimys kielelliseen saavutettavuuteen voi pahimmillaan johtaa kankeisiin toimintamalleihin, jos tilannesidonnaisuutta ei huomioi eikä ole avoin vastaanottajan reaktioille. 

Esimerkiksi yrityksen yhteiset ohjeet asiakkaan kohtaamiseen saattavat painottaa silmiin katsomista, koska sitä pidetään yleisesti tärkeänä asiana sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ohjeistus ei kuitenkaan huomioi ihmisiä, jotka saattavatkin kokea olonsa epämukavaksi intensiivisen katseen alla. Tällaisen tilanteen voi pelastaa olemalla avoin vastaanottajan reaktiolle ja muokkaamalla toimintaa siihen sopivaksi – eli hylkäämällä yleistävät ohjeet siitä, millaista vuorovaikutuksen pitäisi tietyssä tilanteessa tietylle kohderyhmälle olla.

Olen aiemmin kertonut, miten minulle ovat tärkeitä kasvokkaiset kohtaamiset siksi, että kasvokkain minulla on paremmat mahdollisuudet havaita toisen reaktioita ja mukauttaa omaa toimintaani niiden pohjalta. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole etänäkään. 

Multimodaalisuudessa on kyse eri kommunikaatiokeinojen hyödyntämisestä

Sen sijaan että luottaisimme, että jokin tietty, yksittäinen keino riittäisi saavutettavuuteen tietylle kohderyhmälle, kannattaa meidän käyttää rinnakkain useita erilaisia tapoja merkitysten välittämiseen. Parhaassa tapauksessa vastaanottajalla on mahdollisuus valita vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää. 

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi verkkosivuilla on uuden kieliversion lisäksi tarjolla myös kuvia, ääntä tai videokuvaa ja että sivuston layout, värit ja kokonaisuus tukevat ymmärtämistä. Kun meillä on kielen lisäksi muitakin konsteja ymmärrystä tukemassa, ei haittaa, vaikka ei ymmärtäisikään ihan kaikkia sanoja. 

Perinteinen esimerkkini eri vuorovaikutusresurssien käytöstä on kysymys ”haluakko nääkin kahavia?” Näin minä saattaisin kysyä keskustelukumppaniltani, haluaako hänkin kupin kahvia. Jos huomaisin toisen näyttävän hämmentyneeltä kysymykseni edessä, saattaisin muokata sanani muotoon ”haluatko sinäkin kahvia” tai ”do you want coffee”. Nämä muutokset todennäköisesti auttaisivat välittämään merkityksen, jos keskustelukumppanini osaisi riittävästi suomea tai englantia.

Entä siinä tapauksessa, jos keskustelukumppanini ei osaisi kumpaakaan kieltä? Tai jos hän ei kuulisi kysymystäni lainkaan? 

Viesti saattaisi silti mennä perille, kunhan tukisin kysymystäni kysyvällä ilmeellä ja osoittamalla kädessäni olevaa kahvikuppia. Ilmeillä, eleillä ja esineen käsittelyllä voin tukea puhuttua kieltä niin, että merkityksen pystyy päättelemään, vaikka ei ymmärtäisi kieltä tai kuulisi kysymystä lainkaan. 

Oikeassa elämässä ottaisin ilmeet ja eleet tietysti käyttöön jo heti ensimmäisen kysymyksen rinnalle.

Multimodaalisuus huomioi, että ihmisillä on erilaisia keinoja ymmärtää ja tulla ymmärretyksi – riippumatta siitä, mihin kohderyhmään he kuuluvat. Kun tarjolla on monia mahdollisuuksia, joiden perusteella päätellä merkitystä, on otettu jo isoja askelia kohti kielellistä saavutettavuutta.

Kaikkea ei tarvitse ottaa haltuun yhdellä kertaa

Kuten blogisarjan ensimmäisestä tekstistä selvisi, saavutettavuutta edistäviä keinoja on hirveästi. Itse kukin saattaa tuntea riittämättömyyttä noiden keinojen edessä, koska urakka tuntuu äkkiseltään katsottuna mahdottoman suurelta.

Riittämättömyyden tunne voi myös kahlita ja lamaannuttaa: uskallanko tehdä yhtään mitään, jos tiedän jo valmiiksi, etten millään saa kaikkia kielellistä saavutettavuutta edistäviä konsteja käyttöön yhdellä kertaa?

Itseäni olen pyrkinyt rauhoittamaan ajatuksella, että kaikkea ei tarvitse ottaa käyttöön kerralla. Saavutettavuutta voi lähestyä askel kerrallaan, ja omaa toimintaa voi viedä inklusiivisempaan suuntaan pikkuhiljaa kehittyen. Konkreettisen esimerkin askel kerrallaan -lähestymistavasta jaoin tässä Humakin blogitekstissä. Haluaisinkin tuoda saavutettavuuskeskusteluun lisää rentoutta ja armollisuutta.

Onneksi kaikki edellä esitellyt seikat tukevat armollisuusnäkökulmaa. 

On helpottavaa ajatella, että kielellinen saavutettavuus ei vaadi täydellisesti toteutettuja yksittäisiä keinoja, vaan paremmin voi toimia usean eri keinon käyttäminen rinnakkain – vaikka sitten epätäydellisesti. Sen sijaan, että meidän täytyisi opetella ulkoa, mikä on paras toimintamalli missäkin tilanteessa, voimme lähestyä vuorovaikutustilanteita avoimin mielin ja valmiina oppimaan uutta. 

Meidän ei myöskään tarvitse kantaa kielellisen saavutettavuuden taakkaa yksin omilla harteillamme, kun huomaamme, että se syntyy vuorovaikutuksessa.

Saavutettavuuskoulutus on vuorovaikutuskoulutusta

Saavutettavuusosaaminen on pitkälti vuorovaikutusosaamista. Kielen lisäksi tarvitsemme ymmärtämisen tueksi käyttöön ilmeet, eleet, asennot, esineiden käsittelyn ja tilan käytön. Nämä vuorovaikutuksen resurssit jäävät usein vähälle huomiolle. Saatamme olettaa, että osaamme nämä asiat automaattisesti.

Toisinaan meillä ihmisillä saattaa kuitenkin olla kiilloteltu käsitys omasta osaamisestamme. Saatamme toimia ei-saavutettavasti täysin tiedostamattamme. 

Erityisesti ihmiset, joilla on tilanteessa valtaa (esimerkiksi opettajat ja lääkärit) kärsivät usein ajatusvinoumasta, jossa he omasta mielestään kommunikoivat selkeästi ja ymmärrettävästi, vaikka todellisuudessa vuorovaikutuksen toinen osapuoli onkin eri mieltä. Tutkimuksen mukaan terveysalan ammattilaiset antavat itselleen vuorovaikutuksesta korkeammat pisteet kuin heidän asiakkaansa. 

Kenen tahansa saattaa olla vaikea ilmaista, ettei ymmärrä, ja valta-asetelma tekee asiasta entistä hankalamman. Valta-asetelma on usein myös työnantajan ja työntekijän välillä.

”Ohjaus muutti konkreettisesti käsitystäni inklusiivisesta tilasta. Keskustelujen ansiosta olen alkanut kiinnittää toiminnassani huomiota osallistamiseen. Olen kuvitellut olevani kovinkin valveutunut näissä asioissa, mutta en ollut koskaan ennen tullut edes ajatelleeksi, miten monin tavoin tilalla voidaan vaikuttaa tilaisuuteen. Työyhteisön osalta olen pyrkinyt kiinnittämään huomiota yksilöiden tapaan asettua tilaan ja huomioimaan yksittäiset tarpeet kommunikoidessani.”

Asiakaspalaute, Katriina Dunn, HR-specialist, Qvantel Oy

Totuttuja tapoja voi olla hankala tiedostaa ja muuttaa ilman ulkopuolista havainnoijaa ja tukea. Jos haluaa tarkistaa, onko käsitys omasta itsestä kommunikoijana totuudenmukainen, kannattaa ottaa ulkopuolinen asiantuntija avuksi havainnoimaan, keskustelemaan ja fasilitoimaan yhteistä keskustelua. Yksityiskohtainen tilanteiden tarkastelu antaa mahdollisuuden itsereflektoinnille, jossa tietämys omasta toiminnasta ja vuorovaikutuksesta yleensä kehittyy.

Blogisarjan kaksi aiempaa tekstiä:
Osa 1: Selkokieltä ja käännöksiä – mitä tarkoittaa kielellinen saavutettavuus?

Osa 2: Ketkä kaikki hyötyvät kielellisestä saavutettavuudesta?