Het potatis, jätä minut rauhaan
Saavun hotellin ravintolaan pitkän junamatkan jälkeen. Yksi projekti on saatu päätökseen ja työryhmät kokoontuvat yhteiselle lounaalle ennen juhlatilaisuutta. Etsin tuttuja ihmisiä ruokajonon edetessä. Yhdet tutut kasvot tunnistan ison pöytäseurueen keskeltä. Hänen vieressään on paikka vapaana – sinne siis! Olen juuri istahtamassa alas, kun rekisteröin tilanteen: pöydässä puhutaan ruotsia. Pääni sisällä aktivoituu tuhat huutavaa ajatusta, mutta ulospäin toki näytän siltä, miltä kielen tutkijan tuleekin tilanteessa näyttää: kalalta vedessä.
Minut esitellään, nyökin innostuneena ja samalla yritän epätoivoisesti aktivoida etäisiä muistoja hetkistä, jolloin olen tullut toimeen ruotsin kielellä. Lauseen pätkiä, sanoja, vakiintuneita tapoja esitellä itseni. Olen totaalisen jumissa, syytän mielessäni pitkää junamatkaa. Mieleeni kimpoaa taas niitä samoja yläkouluaikaisia heittoja ”Sommaren är här!”, ”Jag har ont i halsen”, ”Smör mamma, julsex kommer tillbaka”. Vaikka mitään noista en sano ääneen, minut valtaa syvä häpeä pelkistä ajatuksista.
Päätän, että tänään olen sitten introvertti. Seuraan sivusta ja panostan siihen, että voin reagoida muiden keskusteluun ilmeilläni ja pään liikkeillä niin, että näytän seuraavan mukana. Onneksi olen hyvä kuvittelemaan, että ymmärrän kaiken, mistä puhutaan. Olen siis hiljaisen aktiivinen keskustelija. Tärkeintä on olla sanomatta mitään, sillä silloin voisi paljastua, miten pihalla olen. Päätän mennä koko päivän hiljaisella roolilla. En halua pöytäseurueen myöhemmin pistävän merkille, että olen sittenkin aika kova juttelemaan uusienkin ihmisten kanssa.
Valitsemani strategia osoittautuu nerokkaaksi siinä vaiheessa, kun pöytään saapuu henkilö, jonka myötä osa keskustelusta vaihtuu ranskaksi. ”Qui, LU, délicieux” vastaa mieleni ikivanhan keksimainoksen sanoin.
Edellinen blogiteksti oli ylistyslaulu monikielisyydelle ja vieraalla kielellä toimimiselle. Tällä kertaa haluan kiinnittää huomion niihin hetkiin, jolloin vieraan kielen käyttö ei tuo hyvää oloa vaan aiheuttaa jopa ahdistusta. Alussa kuvattu tilanne tapahtui minulle nelisen vuotta sitten. Tilanteen tuoma tunne tuli itsellenikin yllätyksenä. Olin jo vuosia nostanut esille kielen oppimisen riemua, helppoutta ja kaikkia niitä keinoja, joita voimme ottaa käyttöön, jos kielelliset resurssit eivät riitä. Muista eleet ja ilmeet! Matki ja kierrätä, kokeile ja ketjuta. Hyvin se menee. No, ei mennyt. Mikä minua oikeastaan ahdisti?
Kielen oppiminen ja jäseneksi tuleminen
Kielen oppimisessa on kyse tulemisesta osaksi ryhmää tai ryhmiä, jotka käyttävät kyseistä kieltä. Usein kuitenkin opimme kieltä yksin tai muiden oppijoiden kanssa, vailla luontevasti syntyneitä mahdollisuuksia käyttää kieltä aidoissa tilanteissa.
Näin on käynyt minulle ruotsin kielen suhteen. Opiskelin ruotsia 80- ja 90-luvuilla Pohjois-Suomessa. Kuulin ruotsia Oulun kaduilla pari kertaa; koulussa vierailleet ruotsinkieliset ”kielilähetit” olivat minulle aidosti ihmetyksen aihe.
Kielen oppijalla on kuitenkin apunaan mielikuvitus. Oppija voi mielessään kuvitella yhteisön (imagined community), johon hänelle tulee pääsy kielen oppimisen myötä. Itselläni oli lukion jälkeen varsin ristiriitainen käsitys mahdollisuuksistani käyttää ruotsia. Koulun kriteerien mukaan taitoni oli huippuluokkaa, mutta tiesin, etten käytännössä kyennyt edes auttavaan keskusteluun. Olen elätellyt kuvitelmaa itsestäni osallistumassa ruotsinkieliseen keskusteluun, mutta todeksi se ei koskaan ole tullut. On perin kummallista, että kaikissa muissa kielissä, joita olen opiskellut, olen kokenut päässeeni kielenkäyttäjien verkostoihin, mutta ruotsin kielen osalta olen edelleen henkilö, jonka kielitaidon kohdalle voisi ansioluetteloon merkitä: hyvä kouluruotsi.
Identiteetti ja odotukset
Kielenoppijoiden identiteetistä paljon kirjoittanut Bonny Norton kirjoittaa kirjassaan (2013) ahdistuksesta ja itsevarmuuden menettämisestä. Hän yhdistää osaamattomuudesta nousevan ahdistuksen ja riittämättömyyden tunteen laajempiin sosiaalisiin rakenteisiin ja valtaan: liitämme kielelliseen osaamattomuuteen mielikuvia muusta osaamattomuudesta tai alempiarvoisuudesta. On tärkeä tiedostaa, että kielen oppiminen ei itsessään synnytä ahdistuksen tunnetta, vaan tunne syntyy sosiaalisissa tilanteissa, joita kielenoppija kohtaa arjessa.
Mutta miten valta tai alempiarvoisuus liittyy niihin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa minä vaikenen ruotsiksi? Millaiset elämäni aikana ympäristöstä poimitut näkemykset ja mielipiteet alkavat pöpöttää ajatuksia päähäni, kun en rohkene ottaa käyttöön niitä ruotsin kielen taitoja, joita minulla taatusti jossain on?
Osoitan syyttävän sormeni itse itselleni rakennettuun odotukseen, että minun pitäisi osata ruotsia todella hyvin. Kielen tutkijana minun pitäisi osata useita kieliä, mutta varsinkin englantia ja ruotsia. Ruotsia pitkään opiskelleena minun pitäisi kyetä sitä käyttämään. En ole koskaan kuullut kenenkään väittävän noin, mutta tällaiset odotukset olen itselleni rakentanut. Rima on niin korkealla, että parempi jättää yrittämättä kuin nolosti tipauttaa rima heti tervehdyksiä vaihdettaessa.
Niin lähellä, mutta niin kaukana
Suurin osa ruotsiin liittyvistä ikävistä tunteista on edellä mainituista näkökulmista huolimatta itselleni selittämättömiä. Kuten alun tilannekuvassa kuvasin, pahinta tilanteissa on pään sisällä pamahtava myrsky. Yksittäisiä sanoja, lauseen pätkiä lauluista, loruista ja oppikirjojen otsikoista. Tympeintä on ymmärtää lähes kaikki, mitä muut puhuvat ja tuntea ruotsin kielen helppous, mutta kun suu avautuu, sieltä tulee ulos yhtä sekamelskaa.
Syynä täytyy olla jokin ajankuluun liittyvä seikka. Keskustelun edetessä tulisi reagoida nopeasti, mutta aika ei riitä skeemojen aktivoimiseen. Sanoja, lauseita ja kokonaisia aihepiiriin liittyviä sanastoja kyllä aktivoituu mielessä. Siitä seuraa pakahtunut, kimpoilevan sekamelskan tunne päässä. Keskustelut etenevät nopeasti ja kun olisin valmis muodostamaan ajatuksen lauseeksi, keskustelu onkin edennyt muihin vaiheisiin ja aiheisiin.
Norton tuo empaattisesti esille, miten reaaliaikainen, nopea keskustelu ei salli kielen oppijan säädellä informaation määrää ja tämä puolestaan aiheuttaa ahdistuksen tunnetta. Kirja ei kuitenkaan kuvaa tarkemmin itselleni tuttua kaaoksen ja ajatusten yliaktivoitumisen tunnetta. En itsekään osaa tunnetta tarkemmin sanallistaa, mutta halusin kuvata ilmiötä tähän blogitekstiini. Ehkä sinä tunnistat ja jaat kokemukseni?
Lukusuositukset:
Liljeström, Ulla. 1983. Nya vindar: 7, Textbok. Helsinki: WSOY.
Norton, Bonny. 2013. Identity and language learning. Bristol: Multilingual Matters.
Tapio, E. 2017. Kielenoppija ristiriitaisten käsitysten keskellä. Humanistisen ammattikorkeakoulun Päivystävät humanistit -blogisarja. URL: https://www.humak.fi/blogit/kielenoppija-ristiriitaisten-kasitysten-keskella/